Tiivistelmät

Ota silmä käteen ja katso. Luotauksia syvyysnäköön ja silmien väliseen tietoon

Isäni oli yksisilmäinen mies: näkevän silmän parina hänellä oli silmäproteesi. Olen monesti kuvitellut, miltä se tuntui. Yksisilmäisenä en voisikokea kolmiulotteista tilaa – ainakaan sellaisena kun olen sen tähän asti oppinut tuntemaan. Miten maailmani muuttuisi, jos menettäisin stereonäön ja sen myötä aistimuksen syvyydestä?

Isäni esimerkki osoitti että yhdelläkin silmällä tulee toimeen, käytännön elämässä eroa tuskin huomaa. Tilan hahmottaminen toimii samoin riippumatta siitä onko silmiä kaksi vai yksi. Esineet peittävät toisensa, ja ne näyttävät pienenevän perspektiivisesti. Myös tiedostamattomat lihastoiminnot kuten silmien yhteen kääntyminen sekä linssin tarkentuminen antavat ruumiille vihjeitä syvyydestä. Optisten ja lihasaistimusten perusteella opimme koordinoimaan liikkeemme suhteessa tilaan. Yksisilmäisenäkin tietäisin mainiosti, millä etäisyydellä esineet sijaitsevat. Kuitenkaan en voisi havainnoida maailmaa siitä erityisestä näkökulmasta jonka kaksisilmäinen perspektiivi saa aikaan.

Asia on helposti todennettavissa, riittää kun sulkee toisen silmänsä. Suuntaa katse eteen ja vertaile tilannetta ensin yhdellä – ja sen jälkeen kahdella silmällä katsottuna. Näkymä pysyy periaatteessa samana, mutta syvyysvaikutelma on erilainen. Yhdellä silmällä lähietäisyyksien arviointi muuttuu epävarmaksi ja näkökenttä kaventuu. Tähänkin luultavasti tottuisi, vaikka silmänsä äkisti menettäneelle muutos olisi raju. Pahinta olisi kuitenkin kokonaisen ulottuvuuden katoaminen: maailma ikään kuin latistuu pannukakuksi.

Jos jaksoit suorittaa kokeen, panit ehkä merkille, että binokulaarista syvyyttä on vaikea kuvailla sanallisesti. On hankala määritellä miten tarkkaan ottaen maailma muuttuu kun toinen silmä on poissa pelistä. Ilmiö on pohjimmiltaan visuaalinen tavalla joka on sidoksissa näkemisen tapahtumaan.Syvyysulottuvuutta ei voi tyhjentävästi selvittää verbaalisesti eikä sitä myöskään voi jäännöksettä siirtää mihinkään muuhun rekisteriin. ”Inhimillinen syvyys” todentuu optis-aistimellisessa kokemuksessa. Vaikka jokainen näkee syvyyden yksilöllisesti hieman eri tavoin (aikuistenkin kasvojen koko vaihtelee, samoin silmien välinen etäisyys), on ilmeistä että biologisesti määrittyneenä ulottuvuutena syvyydessä on jotain ihmiseläimelle ominaista ja kulttuurisesti jaettua.

Syvyysnäköä voi lähestyä erilaisin aistifysiologisin tutkimuskeinoin: sen premissejä (silmien akselisuuntaa, keskinäistä etäisyyttä sekä linssien optista vaikutelmaa) voi muunnella kokeellisesti. Myös ilmiön matemaattis-optinen perusta on jäljitettävissä. Pohjimmiltaan kysymyksessä on kuitenkin järkeilyn ohittava asia. Binokulaarisuuden tutkiminen ei onnistu ilman näkevää ruumista ja katsomisen käytäntöjä.

Stereonäön pohdinta avaa esseeni kysymyksenasettelun. ”Syvyys” ei ole pelkkä metafora, se viittaa konkreettisiin työtapoihin: ilmiöiden visuaalisuuteen sekä niiden materiaalis-fyysisiin kytköksiin. Kirjoitukseni teoreettisia innoittajia ovat 1950-luvun lopun tieteenfilosofian, tekniikan sekä fysiikan tutkimuksen piiristä nousseet (objektiivisuutta haastaneet) ajatukset inhimillisestä tiedon rajoista. Koneiden evoluutio, fenomenotekniikka sekä tutkijan ja tutkimusmenetelmien vuorovaikutus tiedonmuodostuksessa sisältävät edelleen relevantteja lähtökohtia haastaa sanallisuuden ylivaltaa (humanistisessa) tutkimuksessa. Miten ruumiiseen sitoutuneet (visuaaliset) jäsennysperiaatteet ilmenevät – ja miten ne ehkä heijastuvatajatteluun ja kieleen? Voisivatko taiteellisen tutkimuksen menetelmät tarjota keinoja liittää ihmisen eläimellisyys elimellisiksi osaksi kulttuurintutkimusta? Ja lopuksi, omaa kirjoittamistani haastaen: onko tässä tarkoittamaani ”syvyyttä” edes mahdollista luodata sanoin?

CATCH THE EYE AND TAKE A DEEP LOOK Sounding Echoes of Binocularity

The essay examines epistemic underpinnings of visual cognition focusing on stereopsis. It contributes to the discussion concerning visual art's ability to embody, articulate and unfold implicit perceptions. Drawing from Jacob von Uexküll's, André Leroi-Gourhan's and Gilbert Simondon's theories that connect thinking with making, I show how rationality is ontologically embedded in the process of its technological constitution and medial translation. Embracing Gaston Bachelard’s phenomenotechnics, I discuss imaging techniques as cognitive tools - a third eye that provides us with methods for aesthetic meaning-making. The essay proceeds to argue for visual art practices' relevance in the study of the phenomenal world.

Login Form